Tämä naavapartojen ylistämä peliklassikko on jo vuosiakausia kummitellut parhaimpien ja klassisimpien pelien listalla. Harvoin voi lukea fantasiagenreen kuuluvasta roolipelistä ilman että siinä mainitaan Dungeon Masteria ja sen kahta jälkeläistä Chaos Strikes Backia ja omaperäisesti nimettyä Dungeon Master II:sta(lisänimeltään The Legend Of Skullkeep).
Aloitetaanpa setvimällä FTL:n nimeämislogiikkaa. Teet kolme peliä ja silti tuon kolmannen pelin nimessä on järjestysnumero II. Taisi pojilla mennä matematiikan tai sitten roomanumerologian kurssi hakoteille. Kenties se meni pelin ideaa suunnitellessa.
Juonihan on clichéiden 101 oppikirjasta. Kerätään neljän joukko joka aloittaa joko paskoilla kyvyillä tai sitten ilman mitään kykyjä, mielellään puolialastomana ja rupupaskoilla aseilla varustettuna.
Joukon jäsenet voi valita kyseisen peligenren käytetyimmistä arkkityypeistä. On karvarintaista barbaaria, isorintaista amazonia, mustakaapuista velho, kääpiötä, parrakasta velhoa…Kaikki kuluneimmat ja pieruisimmat hahmot.
Entäs itse pelimekaniikka sitten? Ruudunpäivitys on hitaanlainen, hahmot liikkuvat kuin olisvat kahlehdittu ruutupaperille. Loitsuaminen tapahtuu käsittämättömän riimulistan kautta, yhtäkään loitsua ei saa valmiiksi muistiin ja nämä riimut eivät edes avaudu mitenkään. Ne ovat vain FTL:n omakeksimiä raapustuksia. Yritä siinä sitten saada ensimmäistä muumiota tapettua, kun rupu-ukot eivät saa loitusa aikaiseksi kun pelaaja ei saa selville mitenkä loitsun tekisi.
Kääröjä pelistä löytyy, mutta ne vaan kertovat kuinka noista riimuista saisi jotain aikaiseksi. Mutta niistäkin on jätetty, tiedä sitte, tahallaan se ensimmäinen riimurivi kokonaan pois. Varmaankin vain kiusaamaan pelaajaraukkaa. Muutenkin kääröjen suunnitelija on varmaan ollut jossain sienimömmöissä, senverran sekavaa tekstiä on niihin kirjoitettu, että oraakkelia tarvittaisiin niiden selvittämisessä.
Grafiikka on aivan uskomattoman kökköä. Muutama värisävy ei oikein riitä kattamaan niitä mielikuvituksettomiä peikkoja, muumiota, luurankoja ja erilaisia, luolastoille todella ominaisia, hyönteisiä ja matoja kuvaavia pikselimöykkyjä. Peleille kehittyneen silmän verkkokalvoja suorastaan raastaa katsoa tällaista.
Yhä alas yrittää, ja niin tässäkin pelissä, kokoajan vain alaspäin suunnataan. Kunnes sitten kohdataan itse pääpaha, joka muutamalla superninjacommando taikasauvan hutkaisulla sitten deletoidaan ikuisiksi ajoiksi, tosin vain palatakseen taikaisin jatko-osassa.
Mielikuvituksetonta kökköä, missä on moninpeli ja nettijatkot. Tätä kun pääsisi kavereiden kanssa koluamaan, olisi valmis jopa maksamaan siitä sievoiset summat, jokatoinen kuukausi tietysti.
Antaa vanhojen setien sanoa mitä sanoo, paska mikä paska.
Ps.Olen testannut peliä jo Atari St ajoista asti saatuani sen alkuperäisenä, Pc versiota olen myös useasti testannut. Kerran vuodessa on pakko palata pelin ääreen jos se vaikka sitten alottaisi iskunsa…
No comments:
Post a Comment